ONKO RUOHO VIHREÄMPÄÄ AIDAN TOISELLA PUOLELLA?

30.03.2020

Viime aikoina mulla on ollut tosi kova ikävä Tunisiaan, meidän toiseen kotiin. Mikä tekee tästä vielä sydäntä särkevämpää niin se, että jos oma ikävä on paha niin tiedän, että miehellä se on tuplasti pahempi.. Andreaskin haluaa katsoa melkein päivittäin kuvia mun puhelimesta viimeisimmältä Tunisian reissulta ja hokee, kuinka tahtoo takaisin mamin ja papin luokse. Niin surullista...

Ikävää olisi helpompi kestää, kun edes tietäisi, että milloin sinne pääsee taas seuraavan kerran. Tällä hetkellä meillä ei ole kuitenkaan mitään hajua.. Alun perin tarkoitus oli mennä Tunisiaan taas ensi syksynä elo-syyskussa, niin kuin viime vuonna. Nyt kuitenkin korona ja mun raskaus tuli sekoittamaan pakkaa. 

Alun perin tuntui hyvältä ajatus asua Suomessa ja käydä säännöllisesti Tunisiassa lomailemassa. Se tuntui kaikista ihanteellisimmalta ratkaisulta meidän tilanteeseen. Olin optimisti ja ajattelin, että kyllä mulla töitä riittää, koska olin saanut töitä tehdä niin paljon, kuin jaksoin valmistumisestani lähtien. Ei elämä mennyt kuitenkaan, niin kuin haaveilimme ja oikeastaan koko Suomeen muuton jälkeen on arki täällä ollut taloudellisesti aikamoista kamppailua. 

Ensin oltiin molemmat työttömiä, sitten mies työllistyi ja Luojalle kiitos hän onkin saanut tehdä töitä kaikki viime vuodet ja on nytkin hyvässä, (mutta matalapalkkaisessa) vakituisessa työsuhteessa. Itse olen kuitenkin ollut työttömänä suurimman osan ajasta äitiyslomaa lukuunottamatta. Vuosi sitten keväällä kaikki näytti ensimmäistä kertaa valoisammalta, kun sain puolen vuoden mittaisen työsuhteen. Kesät on olleet aina hiljaisempia aikoja ja kun mun työsopimus loppui viime juhannuksena niin en ollut kovin huolissani. Ajattelin, että syksyllä sitten taas pääsen sijaistamaan, niin kuin ennen vanhaan. Näin ei kuitenkaan käynyt ja työttömyys pitkittyi. Olen ollut pian vuoden taas työttömänä ja kyllä harmittaa. Olen aktiivisesti kuitenkin hakenut töitä ja tarjonnut itseäni sijaiseksi, mutta tuloksetta. Tämä on todella raskasta, koska rahat tiukilla eläminen on todella stressaavaa. Vaikka tämä tällä hetkellä vallitseva pandempia helpottaisikin niin seuraavaa reissua on silti vaikea edes suunnitella, koska ei meillä välttämättä ole edes rahaa. Tämä tietenkin masentaa mun miestäni, joka jo valmiiksi kaipaa kotiaan ja siellä asuvaa perhettään & ystäviä. Minäkin kärsin koti-ikävästä ja syyllisyydestä, koska en ole onnistunut saamaan töitä.

Välillä, kun ikävä ja huolet käy oikein suuriksi niin sitä alkaa ajatella, että olisiko elämä kuitenkin helpompaa Tunisiassa? Tiedän, että asutaan Suomessa loppujenlopuksi vain ja ainoastaan sen takia, että minä haluan. Tunisiassa meitä odottaisi miehen oma hyvin menestyvä yritys, ikioma omakotitalo (hyvästi vuokran maksu), runsas joukko mun ja miehen yhteisiä ystäviä (täällä Suomessa niitä on 0 klp), tietenkin perhe ja sukulaiset. Suomessa on kuitenkin mun oma perhe, joka on mulle äärettömän tärkeä ja ikävöisin heitä niin paljon. Suomessa koen yleisen turvallisuustason olevan parempi. En pelkää tai ahdistu, kun kuljen ulkona oli kello sitten mitä tahansa (Tunisiassa jos kuljen ilman miespuolista henkilöä niin olen koko ajan varpaillani ja saan jatkuvia huuteluja ja katseita perääni.) Luotan enemmän Suomen terveydenhuoltoon, sekä Andreaksen tullessa kouluikään tiedän, että täällä opetus on paljon laadukkaampaa. Tiedän myös, että täällä meidän yhdessä kasvattaessa Andreasta ei meillä ole tullut paljoa käden vääntöä juurikaan mistään, mutta Tunisiassa kasvatustyyli on erilainen ja saisin jatkuvasti perustella ja vääntää siitä, miksi toimin näin tai noin. Pieni esimerkki tästä, kun viime syksynä matkalla Andreas sairastui kurkunpääntulehdukseen ja sain kuulla, kuinka huono äiti olen, kun en vie sairasta lastani lääkäriin (en kokenut tarpeelliseksi, koska tiesin jo mikä Andreaksella on ja kuinka toimia.) Lopulta kuitenkin en kestänyt painetta, jonka kohteeksi jouduin ja veimme pojan lääkäriin. Lääkäri diagnosoi tulehduksen kurkussa ja määräsi kolmea eri lääkettä ja antibioottikuurin. Taas minut leimattiin julmaksi hirviöäidiksi, kun en suostunut antamaan turhaan antibioottikuuria lapselle. Lääkitsin häntä vain kipuun ja kuumeeseen panadolilla ja buranalla. Tauti helpotti kyllä ilman antibiootteja, mutta kuulemma pitkitin tahallani tautia, kun en suostunut antamaan kaikkia lääkärin määrämiä lääkkeitä. Tuo oli todella rasittavaa ja tiedän, että jos muuttaisimme Tunisiaan niin joutuisin varmasti usein edellä mainittuihin tilanteisiin.

Välillä tunteen on siis tosi ristiriitaiset. Elämä Suomessa on jatkuvaa stressiä siitä, kuinka saadaan rahat riittämään ja ikävöimme kaikki kovasi Tunisiaan ja meidän elämää siellä, mutta vaakakupissa painaa kuitenkin painavat asiat.. Emme ole tietenkään mistään köyhimmästä päästä, mutta varsinkin mun mies on tottunut tiettyyn elintasoon ja se koki kovan kolauksen Suomeen muuton myötä. Ei auta muu, kuin elää hetki kerrallaan ja toivoa, että huolet väistyisivät. Onneksi saadaan kuitenkin olla terveitä ja onnellisia siitä kaikesta, mitä meillä jo on. Ajetaan ihan hyvällä autolla, meillä on ruokaa kaapissa ja runsaasti vaatteita joihin pukeutua. Käydään silloin tällöin ulkona syömässä (tai käytiin ennen tätä koronaa) ja osataan iloita pienistä jutuista.

Tämmöistä mielentyhjennystä ja pohdintaa tällä kertaa. Kivaa alkavaa viikkoa toivotellen! ♥